"Kuulin bändin virittävän soittimiaan sisällä ja hinguin epätoivoissani että Jim tulisi, ilman punapäätään, nyhtäisi minut pystyyn, veisi backstagelle ja suutelisi huuleni turvoksiin. Ja tismalleen niin kävi.

Sulin hänen suuhunsa kuin hunaja, koko ruumiini muuttui tahmaisen joustavaksi ja hänen liekehivät sormensa puhkoivat reikiä poskiini ja jättivät ihooni ammottavia aukkoja, joista hunaja valui ulos. Istuin hyvin hiljaa siirappimaisuuteni lätäkössä, hän kävi tsekkaamassa soundit, ja kun hän palasi, pääni oli selvenemässä. Hän otti minua kädestä ja kipusimme lahoavia tikkaita hämärälle ullakolle, jossa virui kasa vanhoja valolaitteita. Hän levitti piisamiturkkini lattialankuille kuin herrasmies vanhaan aikaan, kun leidin piti päästä kulkemaan kuralätäkön yli.

Voi hänen kasvojaan! Yksi Jumalan armollisimmista lahjoista rockille olivat sen kundin kasvot. Ja siinä hän oli, yläpuolellani, hänen huulensa avautuivat ja silmänsä sulkeutuivat ja muuttuivat vuoroin utuisiksi, vuoroin teräviksi. Me kierimme siinä loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes tuttu ääni tunkeutui tajuntaamme. Jim tunnisti sen ennen minua ja oli jo matkalla tikkaita alas kun kuulin Light my firen ensisoinnut. ---

En enää saanut Jim Morrisonia näppeihini. Hän osoittautui yhden naisen mieheksi ja minun tietääkseni hän oli elämänsä loppuun asti punapäänsä kanssa. Hänenkin nimensä oli Pamela, ja heidän suhteensa oli myrskyisä, mutta luulen heidän rakastaneen toisiaan hullun lailla. En tohtinut palata vihreälle mökille punapään käskettyä minua poistumaan, joten minun oli tyydyttävä heräämään kuumissani ja hiessä, loisteliaat kasvot häälyivät ylläni vain märissä unissani... "


- Pamela Des Barres: Bändärin tunnustukset -