Törmäsin tähän julisteeseen ensi kerran vuonna 1999.


Silloinen mieheni oli joskus 80-luvun alkupuolella ollut oikea punkkari-raggari ja muuten vaan kapinallinen, ja juliste oli aikoinaan somistanut hänen opiskelijaboksinsa seinää. Sittemmin juliste oli saanut levätä milloin missäkin varastoissa, muuttolaatikoissa ja tomuisissa hyllyissä, kunnes minä sen yhteen muuttaessamme jostakin miehen pahvilaatikosta bongasin. Keskustelimme Jim Morrisonista hetkisen, emme kuitenkaan häntä mihinkään seinälle laittaneet, kun ei kummallakaan mitään intohimoista suhtautumista asiaan ollut.

Sitten sattui tulemaan neloselta elokuva The Doors, jonka ajattelin lähinnä miestäni varten nauhoittaa, ja kenties sivusilmällä katsella sitä samalla itsekin. Olinhan minäkin tiennyt Morrisonin, Doorsin ja Light my firen iät ja ajat, mutten koskaan ollut asiaan sen enempää perehtynyt - ehkä nyt voisin sen elokuvan verran asiaan paneutua... Elokuva oli kyllä (silloin) hieman... Outo, psykedeeliseksikös sitä nyt sitten voisi kutsua, ja hieman synkkäkin, mutta kuitenkin pidin siitä, kovastikin. Monen päivän ajan olin hieman Doors -maailmoissa, pohdiskelin näkemääni - ja kuulemaani; erityisesti päässä soi Roadhouse Blues ja Not to touch the earth. Voimakkaita ja eläväisiä biisejä molemmat, olivat ilmeisesti osuneet johonkin uinuvaan sisälläni :)

Toivuin kuitenkin tuosta "ensimmäisestä kosketuksesta" muutamassa päivässä, ja elämä jatkui...

Myöhemmin, keväällä 2000 muutimme miehen kanssa rivitaloasuntoon, ja Morrison kummitteli muuttokuormissa taas, eikä vieläkään päässyt kunnolla julkisuuteen. - Mutta jätin minä tällä kertaa julisteen roikkumaan pikkuruisen taiteiluvarastoni hyllyn reunaan, ja aina varastossa käydessäni kuitenkin tulin miestä siinä (sillä silmällä?) katsoneeksi... Ja joka kerta, kun juliste oli itsepäisyyttään käpristellyt ja sinitarroistaan irrottautunut lattialle, minä nostin ja kiinnitin sen aina paikalleen.


Keväällä 2001 haeskelin kirjastosta Beatlesiin liittyvää materiaalia ja törmäsin kirjaan nimeltä Light My Fire - matkani Doorsin kanssa. - Ajattelin taas heti Doors-ystävällistä miestäni, ja siksi päätinkin ilahduttaa häntä tuolla kirjalla...

Mies oli kyllä kiitollinen, mutta loppujen lopuksi siinä kävikin niin, että kirjaa luin innokkaimmin minä itse. Eräs kirjan kuva oli se käänteentekevin, "THE kuva", josta kaikki oikeastaan vasta todella alkoi, jonka myötä sain jonkinmoisen shokin ja koin "Herätyksen" :) - ja se kuva oli tämä:

Pian halusin kuulla Doorsin musiikkia, miehelläni oli The Soft Parade, iänikuisen vanha kasetti - nauhoitettu varmaan siellä vuonna -84 tai jotain... Laatu oli suhteellisen surkea, eikä musiikkikaan ihan kuulostanut minun makuiseltani... Paitsi muutama biisi - Touch me, Wild Child ja nimikkobiisi The Soft Parade (ne, jotka mielestäni ovat edelleen tuon levyn parhaimpia kappaleita!). Kaihoilin kuitenkin enemmän Roadhouse Bluesia ja muuta sellaista räyhäkämpää, ja mies yritti etsiä minulle myös joitakin muita Doorsin kasetteja, kyllähän hänellä niitä piti olla... Mutta ei niitä löytynyt.

Seuraavaksi yhytinkin itseni kirjastosta etsimässä kiihkeästi Doorsin levyjä, joita pari löytyikin, jotka kotona nauhoitin kaseteille. Kesän aikana luin Light My Firen toistamiseen, ja vielä kolmannenkin kerran, lisäksi pari muuta kirjaa jotka vain käsiini sain. Syksyn aikan ostin myös ensimmäiset Doors -levyni; 2-levyisen, uunituoreen kokoelman The best of The Doors ja L.A.Womanin.

Tuona syksynä ja talvena kului myös lukuisat tunnit aikaa kirjaston koneella Doorsin ja erityisesti Jimin nettisivustoja kahlaillen, huikeat määrät tulostemustetta kuvia tulostellessa, sekä useita mustekyniä kun kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin kaikkea lukemaani, kuulemaani ja ajattelemaani päiväkirjoihini, aina Jimin lapsuudesta hänen kuolemaansa ja sen jälkeiseen elämään, legendaan, vaikutteisiin ja ilmiöihin - materiaalia olisi varmasti vaikka kokonaiseksi kirjaksi asti...

Lyhyesti kuvailin itseäni tuolloin jossain kirjoituksessani: Gone with the Jim :)

Jokseenkin sillä tiellä olen edelleen, josko nyt en enää ihan yhtä lapsenomaisen kiihkeästi, mutta jos minulta kysytään, kuka julkisuuden henkilö on vaikuttanut elämääni eniten, en epäröisi hetkeäkään vastatessani Jim Morrison, sillä niin hän todellakin on tehnyt; musiikillaan, runoillaan - olemassaolollaan.

Tämä blogi on siis kunnianosoitus James Douglas Morrisonille; paitsi legendaariselle rockstaralle, rajulle Liskokuninkaalle, niin myös sille ujolle, herkälle runoilijalle, älykkäälle pikkuprinssille joka hukutettiin viskiin, huumeisiin, epäinhimillisen jumalan rooliin ja ylisuuriin rokkarin bootseihin.

Rakkaudella,